Hyönteistutkimusretki "punaiselle järvelle"

"Kuva rikkiviilletystä teltasta ilmestyy Helsingin Sanomissa heti helluntaipyhien jälkeen tiistaina 7.6.1960. Uudessa Suomessa on samana päivänä kokosivun kuva verisestä tyynyliinasta sekä kuvia sinne tänne lennelleistä tyttöjen tavaroista. Kolme kassia, vaaleanpunaisia ja sinivalkoruudullisia kesäpuseroita, shortseja, puuvillaisia alushousuja, pyyhkeitä, uimapukuja, kaksi nallea ja sininen mollamaija, rikkoutuneita taskupeilejä, kampoja, hopeinen ranneketju, sininen kukkaro, punainen lompakko, Aku Ankkoja, Teinilehtiä, Montgomeryn Villiruusu ja Metaliousin Peyton Place. Hiuksia, hampaita, verta.”
Vuonna 1960 tapahtunut Bodomjärven kolmoismurha on elänyt ja tulee elämään Suomen rikoshistoriassa ja ihmisten mielissä ikuisesti. Myös suomalaisen kirjailijan Anja Snellmanin kirja, Lyhytsiipiset, joka on julkaistu vuonna 2005, on inspiroitunut Bodomjärven murhista ja kertoo niistä osaksi todellisuuteen pohjautuvan, ja osaksi kuvitteellisen tarinan. Esimerkiksi Bodomjärven nimi on kirjassa muutettu Fardomjärveksi.
Kirjan aiheena on neljän tytön ja biologian opettajan kohtalokas luontoretki järvelle. Kirja kertoo myös murhien jälkeisestä koko kansaa koskevasta kaaoksesta, sekä siskosten vanhempien selviytymisestä elämästä toisen lapsensa kuoleman jälkeen. Kirjan päähenkilö on noin 14-vuotias hyönteisistä kiinnostunut Marjaana Kivimaa, joka on ainut järveltä hengissä selvinnyt. Lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Marjaanan järvellä surmansa saanut sisko Anniina, Kivimaan siskosten vanhemmat Hilkka ja Olavi sekä Marjaanan salarakas biologianopettaja Dick Daniel Streng. Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka kuivailee tarkasti ihmisten tunteita ja ajatuksia. Kirjan miljöö on kuvitteellisen Fardomjärven rannalla, jonne Marjaana, Anniina, opettaja Streng ja Anniinan kaksi koulukaveria lähtevät retkelle. Murhien jälkeiset tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Helsinkiin. Kirja etenee päinvastaisessa järjestyksessä tapahtumien aikajärjestykseen nähden. Ensiksi kirja kertoo Marleenan ja biologian opettajan suhteesta, sitten murhasta, sen jälkeen Hilkan ja Olavin selviytymisestä arjessa sekä Marjaanan paranemisesta järkytyksestä ja lopuksi se kertoo murhayön tapahtumat sekä Marleenan elämästä monien vuosien jälkeen.
Teos paljastaa elämän yllätyksellisyyden negatiivisen ja pahan puolen, ”Olavi Kivimaa ei ole nukkunut yhtään ehjää yötä helluntain jälkeen.” Mitä vain voi sattua, koska tahansa ja juuri sellaisella hetkellä, kun ihminen sitä ehkä vähiten odottaa. Helposti myös rankkojen tapahtumien jälkeen ihmiset alkavat etsiä syyllistä tapahtumille itsestään: ” Hilkka Kivimaan elämässä ei ole päivää jona hän ei kysyisi.” Kirjan kerrontatyyli on topakka ja se käyttää paljon vaillinaisia lauseita erityisesti kuvailussa, mikä tulee esille esimerkiksi Marleenan miettiessä salarakastansa ennen järvelle lähtöä: ” Miehen partaveden tuoksu, niskasta kihartuvat hiukset, kapea nenä ja liikkuvat sieraimet. Huulet, niiden suolainen maku.” Kirja käyttää myös paljon vertauksia esimerkiksi Marleenan tunteita kuvaillessa hyönteisiin liittyen. ”Myös pienillä rikoksilla, sanoo mies on usein pieniä silminnäkijöitä joita ei koskaan tule ajatelleeksi”, kirjassa viitataan hyönteisiin nokkelalla tavalla. Myös Marleenan työkaveri nimetään kirjassa Heidi Heinäsirkaksi. Kirja puhuu myös selviytymisestä ja vaikeitten asioitten ylipääsemisestä Marleenan päästessä ylioppilaaksi ja saadessa töitä, sekä vanhempien vanhetessa yhdessä, ja tapahtuminen häipyessä heidän mielistään pikku hiljaa.
Kirja oli vaikuttava ja koskettava sen todenperäisyyden vuoksi. Pidin sen lyhyen ytimekkäästä kerrontavasta ja runsaasta kuvailusta. Koska helluntaiyön tapahtumat olivat erittäin tärkeä tapahtuma Suomen rikoshistoriassa ja kutkuttava arvoitus ratkottavaksi, on kirja erittäin kiinnostavaa luettavaa.
Kirjan esittämä kysymys ”voiko enää elää rauhassa? ” osuu naulan kantaan nykypäivää miettiessä. Missään et ole turvassa, ovet on lukittava yöksi ja yksin ei kannatta kulkea pimeällä. Maailmasta on tullut maailman vaarallisin paikka. Voiko jumala olla oikeasti olemassa?
Iida Koivula ( )

Muistamisen tuska

”Kuva rikki viilletystä teltasta ilmestyy Helsingin Sanomissa heti helluntaipyhien jälkeen tiistaina 7.6.1960.” Kirjan ensimmäisillä sivuilla oleva lause antaa monenlaista tietoa tulevasta kertomuksesta. Anja Snellmanin kirjoittama Lyhytsiipiset kirja kertoo raa’asta murhasta, joka on tapahtunut Fardomjärvellä. Tapahtumasta kuhistaan kirjan alussa paljon laajalti, myös ulkomailla, mutta ajan mittaan se unohtuu, kuten kaikki muutkin tapahtumat, jotka ovat kuitenkin koskettaneet meitä joskus.
Kirja alkaa lopusta, kaikki on jo tapahtunut ja jälkikäteen muistellaan menneitä. Päähenkilöä ei suoranaisesti ole, sillä tarinaa kerrotaan ulkopuolisen näkökulmasta, mutta eniten keskitytään Marleena Kivimaa nimiseen tyttöön ja hänen perheeseensä. Tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle 1960-luvusta eteenpäin ja tarina jatkuu vuodesta toiseen.
Varsinainen kirjan lähtökohta, uutinen neljästä tyttöstä, jotka lähtevät mökille viettämään helluntaita, joista vain yksi palaa, jää hyvin vähälle osalle kirjasta ja siitä löytyy vain pieniä katkelmia, muistoja. Kolme tyttöä on murhattu verisesti, mutta vain yhden tytön perhe-elämään paneudutaan tarkemmin. Murhan jälkeen asiat alkavat kulkea eteenpäin hitaasti ja kankean oloisesti.
Teemana voisi olla menetys ja tuska, koska kirjassa kuvataan pitkästi vanhempien arkea tyttären kuoleman jälkeen, sitä kuinka vanhempien elämä valuu hukkaan heidän jäädessä kiinni menneisyyteen. Lapsen, tai kenen tahansa läheisen, menetys on aina vaikea asia, mutta kuolleet eivät tule takaisin. Pitää elää nykyhetkessä, eikä menneisyydessä. Koskaan ei saa kuitenkaan unohtaa. Myös vanhempien syyllisyyden tuntoon perehdytään. ”Hilkka Kivimaan loppuelämässä ei ole päivää jona hän ei kysyisi.” Hilkka syyttää itseään tyttöjen kohtalosta, siitä, että hän antoi heille luvan lähteä järvelle. Katumus ja itsensä syyttäminen vaikuttavat perheen äidin elämään, hän ei enää arvosta sitä niin kuin ennen.
Itse pidän kirjaa aika huonona. Kieli on hyvin yksinkertaista ja lauseet lyhyitä. Juonen sekavuus myös vaikeuttaa tarinan ymmärtämistä ja jotkut asiat tuntuvat jotenkin irtonaisilta. Tarina myös hyppeli paljon ja välillä ei ollut selvää missä kohtaa mennään. Tulee mieleen leivänmurujen ripottelu tielle, seuraava pitäisi itse osata löytää. Kirja vaikuttaa ihmisiin, jotka ovat menettäneet jonkun, he pystyvät samaistumaan tarinan tuskaa kokevaan perheeseen. Olen minäkin menettänyt ihmisiä, mutta jotenkin en päässyt kirjaan sisään, sen tarinaan. Se sai minut kuitenkin miettimään sitä tunnetta, mitä tuntee menettäessään jonkun. Elämä menee aivan sekaisin ja on vaikea päästä takaisin jaloilleen. Mutta elämä jatkuu. Trillerimäisyys vie mielenkiintoani kauemmaksi, sillä en välitä oikein murhia tutkivista dekkareista. En välttämättä suosittelisi kirjaa luettavaksi, jos pidät enemmän fantasiasta tai romantiikasta.

(Tiia Rintakoski 10C) ( )