Aloitin tämän kirjan epäröiden: naisten hirmuhallinta ei sukupuolestani ja feminismistäni katsottuna tuntunut miellyttävältä luettavalta. Silti siihenkin teemaan on sekä kirjailijoiden että lukijoiden syytä uskaltaa tarttua.

Romaani ei kuitenkaan (onneksi?) ollut naisvihamielinen. Viime kädessä kirja kertoo vallasta ja sen turmelevasta vaikutuksesta. Romaanin dystooppisessa historiassa miehet ovat ensin syrjäytyneet, sitten syrjäytetyt ja lopulta lähes orjien asemassa. Teos heijastaa historiaa vääristävän peilin kautta: Äidinmaan naiset keskustelevat illallispöydässä miehen ymmärryksen tasosta kuin kirkkoisät aikoinaan naisen sielusta.

Idea on hieno ja rohkea, mutta tarina jätti minut kylmäksi. Ilmeisesti olen tottunut amerikkalaiseen juoni- ja henkilövetoiseen teinidystopiaan, enkä siksi jaksa seurata tällaista jaarittelua. Juonen tasolla ei tapahtunut 400 sivun verran, eivätkä kahden jokseenkin tympeän henkilön tunne- ja mielentilat pitäneet lukuvirettä yllä. Päädyinkin loikkimaan läpi viimeisen kolmanneksen.

Tyyli on ihan oma lukunsa. Salminen kirjoittaa Spektaakkelimaisen hienosti. Teksti on kuvauksellista ja rönsyilevää, osuvaa ja viisasta. Harmi vain, että kaikessa Spektaakkelimaisuudessaan se myös väsyttää. Tekstistä voi poimia tusinoittain komeita lainauksia, mutta jatkuva tykitys aiheuttaa inflaation. Kuten sanoin, osa romaanista jäi selailun varaan...

Romaani oli sekä kiinnostava että pitkästyttävä, ja olen ollut kahden vaiheilla tähtien suhteen. Saakoon Salminen pisteitä rohkeudesta ja siksi kolme tähteä! ( )