Jyrki VainonenReseñas

The highlight stories were blueberries, the garden and the library.

Torneissa yhdistyy yllättävällä tavalla ääretön mielikuvituksellisuus ja äärimmäisen taitava, eleetön kieli sekä jotenkin lapsellinen tai sadunomainen perusjuoni ja rankka tematiikka.

Kirja oli erittäin viihdyttävää luettavaa, mutta syvällisempi ymmärrys taitaa edellyttää toista luentaa. Ainakaan itse en kiinnittänyt riittävän aikaisin riittävästi huomiota kuvallisempaan tai symbolisempaan tasoon, joka lopulta muuttui tärkeän tuntuiseksi.

An improvement over the preceding collection, Luutarha. Whereas Vainonen earlier wrote a lot of pure fantasy with no obvious personal involvement, this time he goes into deeper themes, such as family relations. Many human emotions and problems are treated in refreshing ways.

Original flashes of unusual people and even more unusual worlds, but overall a bit without direction. The writing itself is good, but the stories are not as compelling as Vainonen's best work.

Kirjassa on useita tasoja. Taustalla on äidin ja pojan suhde, sisarusten välinen kateus ja äidin tarve saada tietää, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. Tämän päälle Vainonen on rakentanut monitahoisen, kummallisen ja erittäin omaperäisen tarinan päähenkilön matkasta läpi muistojen ja unen.

Kirjaa lukiessa tuntui kuin katselisi ahdistavaa painajaista, josta kuitenkin nauttii eikä halua herätä. Toisaalta pelkäsin lukea tekstiä eteenpäin, koska en halunnut tietää, mitä menneisyydestä saattaisi paljastua, mutta samalla teksti koukutti minut täysin, enkä malttanut lopettaa lukemista. Tarinassa on kummallista vetoa. Sen hahmot ovat kuin eroottisista unelmista, saduista tai mielen pimennosta nousseita perversioita.

En väitä ollenkaan, että olisin ymmärtänyt, mitä kaikkea Vainonen haluaa kirjalla sanoa. Mutta en usko, että ymmärtäminen on edes tarpeen. Kaikki sanomatta jääneet asiat ja tarinan aukot lisäävät mielestäni vain kiinnostavuutta. En jäänyt kaipaamaan sitä, että langat olisi lopussa solmittu yhteen. Tarina jää mysteeriksi, mutta siinä juuri piilee mielestäni suuri osa sen viehätystä.
http://kirjamieli.blogspot.com/2009/10/jyrki-vainonen-tornit.html

Mikael saa etäiseltä pikkuserkultaan perinnöksi komean merenrantakartanon. Perintöön liittyy kuitenkin ehto: kartanosta on tehtävä täysihoitola ihmisille, jotka etsivät elämässään uutta suuntaa ja merkitystä.

Ehto on outo, mutta Mikael suostuu ja heittäytyy täysihoitolan isännäksi. Täysihoitola Muistolaan muuttaa seitsemän kovia kokenutta ihmistä, joiden tarinoihin kirjassa tutustutaan. Perintö ei säästele keinoissaan: surrealismi puskee sisään ovista ja ikkunoista. Maagista realismia roiskuva kirja vangitsee outoon maailmaansa.

Kirjan ydinkysymys on “Mikä saa ihmisen elämään itseään vastaan?” Kirjan päähenkilöt ovat tehneet elämässään ratkaisuja, jotka eivät ole lähtöisin heidän omista haluistaan ja toiveistaan. Vauhtisokeudesta toipuminen edellyttää täyttä pysähdystä.

Kirjallisuuspalkinnoilla on paikkansa. Itse en olisi Perintöä keksinyt, ellei se olisi voittanut Kuvastaja-palkintoa. Aivan tavanomaisin fantasiakirjapalkinnon voittaja Perintö ei ole, mutta ehdottomasti palkintonsa ansainnut kirja todistaa Kuvastaja-raadin ennakkoluulottomuutta fantasiakirjallisuuden suhteen.

Perintö on mainio teos, joka aiheensa puolesta sopisi monille epämiellyttävässä elämässä kituville.

(Arvostelu Perinnöstä Kirjavinkeissä)