Zomer in Fins Lapland. Niet het exotische Noord-Lapland, met zijn rendieren, en ook niet het spannende West-Lapland, waar je tenminste nog kan skiën. Nee: de intro van ‘De jacht op het snoekje’ is meteen heel duidelijk: schrijver Juhani Karila neemt ons in zijn debuutroman mee naar Oost-Lapland, waar geen bal te beleven is. Er is daar niks anders dan moeras. En muggen, eindeloos veel muggen, die op elk stukje onbeschermde huid afkomen als ware het black friday. Dan weet je dat vast.

Voor wie vanuit het zuiden aan komt rijden, en twijfelt over de bestemming: er staat daar op de weg een grenswachter die waarschuwt voor de vele gevaren van dit gebied. Wie toch doorrijdt, of -leest, is op zichzelf aangewezen. De heldin van dit verhaal, Elina, rijdt door. Een soort anti-heldin is zij, stug, zwijgzaam en verbeten. Zij is opgegroeid in Oost-Lapland, aan de rand van het moeras, woont nu zuidelijker, maar komt elk jaar in juni terug om een snoek te vangen. Niet zomaar een snoek, maar de laatst overgebleven snoek in het Stakenven. Waarom zij dat doet ontdek je in de loop van het verhaal.

Dit jaar zit het haar niet mee. De snoek is haar te slim af en krijgt bovendien hulp van de Nix, een lokale watergeest. En dan zit er ook nog een detective achter haar aan, ene Janatuinen, die mopperend, vloekend en kettingrokend deze vreemde wereld betreedt. Zonder al te veel moeite accepteert Janatuinen de eigenaardige dorpelingen en de aanwezigheid van mythische wezens bij het moeras. Zo vanzelfsprekend dat je er als lezer ook zonder al te veel problemen in mee gaat.

Hoe dit allemaal afloopt verklap ik niet. Wel kan ik zeggen dat dit het meest originele boek is dat ik de afgelopen jaren heb gelezen. Het is een totaal bizarre mix van fantasy, lokale mythologie, natuurbeschrijving, liefdesverhaal en detective, en dan ook nog eens ontzettend grappig en goed geschreven. Bij een zomerboek denk je waarschijnlijk als eerste aan iets in de feelgood-hoek. Is dat niet je genre, omdat je een wat herfstiger type bent, lees dan vooral dit Finse zomerboek en laat je verrassen. Wel oppassen voor de muggen. ( )

Tartuinpa minäkin tähän kovasti sosiaalisessa mediassa hypetettyyn kirjaan. Minua kutkutti, kun kirjaa kehuttiin vaikeaksi ja erikoiseksi. No, ehkä se oli vaikea, sillä en oikeasti ymmärtänyt mikä kirjassa oli vaikeaa. Mitään erikoista en kirjassa huomannut, ellei kyseessä sitten ollut se, ettei kirja kuvannut arkipäiväistä elämäämme vaan sotki mukaan mytologiaa ja kansantaruja? Laitoin tämän nyt tagille "magical realism" kuten monet muutkin internetin ihmemaassa ovat tehneet, vaikka itselleni maaginen realismi on parhaimmillaan jotain hienovaraista, hivenen totutusta todellisuudesta vinksahtanutta, kuin unta, ei niinkään tällaista puhdasta fantasiaa (niin minusta tämä on enemmän puhdasta fantasiaa, vaikka tapahtuukin tunnistettavassa ja kovin konkreettisessa suomalaisessa luonnossa). Etenkin kirjan hahmoja ja huumoria on kehuttu, mutta minulle niistä erottui lähinnä sellainen perussuomalainen juonne, jota olen aina vierastanut enkä koskaan oikein ymmärtänyt. Niin kuin esimerkiksi Kummeli. Tai mitä näitä nyt on nykyaikana, en kykene edes katsomaan suomalaista televisiota, Putousta ja muuta. Brrr. Saan kylmiä väreitä. Minusta hahmot myös olivat kovin pinnallisia enkä saanut otetta kenestäkään. Ehkä se johtui osittain siitä vierastamastani huumorista, mutta välillä kyllä ajattelin kuvauksia kuunnellessani, että onpa tylsää, kertoisitko henkilöistä jotain kiinnostavaa.

Kielen kauneuttakin monet ovat kehuneet, mutta itse en sitä huomannut. Aika tavanomaiselta se vaikutti. Tosin tässä syypäänä voi olla se, etten lukenut fyysistä kirjaa vaan luin äänikirjan. En ole kovin hyvä keskittymään äänikirjoihin, mistä syystä kirjan maailman uppoutuminenkin on usein vaikeaa. Joten ehkä tämä kirja olisi auennut eri tavalla, jos olisin lukenut sen. Valitettavasti äänikirja ei kuitenkaan kutkuttanut niin paljoa, että olisin antamassa kirjalle toista mahdollisuutta. ( )